Suomalainen ajokortti on jo 110-vuotias23.07.2017 17.00
Ajolupa perustui vuoden 1907 heinäkuun 22. päivänä annettuihin automobiililiikenteen järjestyssääntöihin. Auton ohjaajaksi haluavan piti hankkia ajolupa katsastusmieheltä. Tämä uusi virka oli perustettu samassa yhteydessä. Niissä todettiin muun muassa, että “Automobiilin kuljettajan, jolla ymmärretään jokaista, joka tilapäisestikin kuljettaa automobiilia, tulee olla poliisilaitoksen siksi hyväksymä, ja hyväksyttäköön kuljettajaksi ainoastaan sellainen henkilö, joka on 18 vuotta täyttänyt ja on tunnettu raittiiksi, säännölliseksi ja luotettavaksi sekä asiantuntevan henkilön antamalla todistuksella näyttää, että hän on täysin perehtynyt automobiilin rakenteeseen, hoitoon ja ohjaamiseen.” Kun henkilö oli saanut katsastusmieheltä ajoluvan, niin hänen oli käytävä näyttämässä se poliisilaitoksella, jossa siihen annettiin asianmukainen leima. Autot yleistyivät nopeasti maan suurimmissa kaupungeissa. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä maassamme oli jo tuhatkunta automobiiliä. Vastaavanlaisia järjestyssääntöjä ruvettiin antamaan myös muissa kaupungeissa. Lahti esimerkiksi sai omansa vuonna 1908, Turku vuonna 1910, Viipuri sai väliaikaiset määräykset vuonna 1911 ja vuotta myöhemmin pysyväiset määräykset. Myös Jyväskylä sai omat järjestyssääntönsä vuonna 1912. Tukholmassa vastaavanlaiset säännöt oli annettu vuonna 1906. Vanhoja ajolupia on säilynyt vain satunnaisesti jälkipolville. Vuoden 1915-19 ajokorttihakemusten perusteella on pääteltävissä, että ennen vuoden 1914 loppua tällaisia ajolupia ehdittiin Helsingissä myöntää ainakin lähemmäs tuhat. Muualta maasta on tietoja esimerkiksi Vaasasta, Tampereelta ja Sortavalasta. Vaasassa Juhani Korpivaara, joka myöhemmin tuli autokauppiaana tunnetuksi, sai ajoluvan vuonna 1911. Luvan numero oli 11. Tampereella samana vuonna myönnettiin jo viidestoista ajolupa ja kolme vuotta myöhemmin niitä oli annettu jo ainakin 98. Sortavalassa oli vuoteen 1914 mennessä annettu jo ainakin 148 ajolupaa. Kunnalliset säännöt rajoittivat liikkumista ja naisten autoilua pohdittiin Vuodesta 1907 lähtien poliisin tehtävänä oli pitää ajoneuvorekisteriä. Rekisterissä kullekin autolle oli nimetty kuljettaja tai kuljettajat, jotka sitä saivat ajaa. Toisaalta kullekin kuljettajalle oli nimetty auto, jota hänen oli lupa ajaa. Tämän todistaa muun muassa erääseen ajolupaan Helsingin poliisilaitoksella kirjoitettu huomautus: “får icke utan föregående prof föra andras automobil än nrs 26 och 56.” Kunnalliset järjestyssäännöt saattoivat antaa määräyksiä myös siitä, millaisin ehdoin oli lupa liikkua autolla oman paikkakunnan ulkopuolella. Esimerkiksi Helsingin vuoden 1911 ja Viipurin vuoden 1912 kunnalliset ohjesäännöt määräsivät, että muualta tulleet autot saivat liikkua näissä kaupungeissa vain tilapäisesti, ja silloinkin vain, jos auton omalla kotipaikkakunnalla oli vahvistettu järjestyssäännöt ja kuljettajalla oli automobiilitarkastajan antama ajolupa. Ammattimaista liikennettä varten laadittiin omat järjestyssäännöt Helsingissä vuonna 1911. Niissä määrättiin muun muassa seuraavaa: “Se, joka on saanut oikeuden ammattimaisen automobiililiikenteen harjoittamiseen, älköön yleisöä palvelko, ennenkuin poliisiviranomainen, hänen paikallistuntemustaan ja kykyään automobiilin hoitamiseen tutkittuaan, on hänelle antanut luvan siihen. --- Myönnetystä luvasta, josta ensimmäisessä kappaleessa puhutaan, niin myös kuljettajan hyväksymisestä antaa poliisiviranomainen hyväksymänsä kaavakkeen mukaan laaditun todistuksen.” Naisten autoilu nousi esiin jo vuonna 1913, jolloin katsastusmies Pehr Blom kirjoitti Maistraatille, ja tiedusteli olisiko naisille suotava oikeus tulla hyväksytyiksi autonkuljettajina Helsingissä. Blom halusi, että asia otettaisiin keskusteltavaksi. Poliisimestari Walmqvistiä kuultuaan Maistraatti ratkaisi asian. Voimassa olevat järjestyssäännöt eivät asettaneet esteitä naisten hyväksymiselle, joten Maistraattikaan ei voinut sitä tehdä. Sen mielestä ei naisia toistaiseksi ainakaan pitäisi hyväksyä kuljettajiksi ammattimaiseen liikenteeseen. Ehdoksi naisten hyväksymiselle Maistraatti asetti kuitenkin sen, että autoa ajaessaan naisten tulisi pukeutua siten, ettei käytettävästä vaatetuksesta aiheutuisi haittaa auton ohjaamiselle. Kuljettajakoulutus ajokortin saannin edellytykseksi Ajokortin saamisen ehdoksi tuli ensi kertaa pakollinen automobiilin kuljettajan kurssin käyminen jo vuoden 1915 alusta. Uudenmaan kuvernööri yhdessä Maistraatin kanssa vahvisti vuonna 1914 Helsingin kaupunkiin uudet automobiililiikenteen järjestyssäännöt. Siinä sanottiin seuraavasti: “Automobiiliä saa kuljettaa ainoastaan henkilö, jonka poliisilaitos on ohjaajaksi hyväksynyt siinä järjestyksessä, kuin alempana sanotaan, ja jolla on ohjaajalupatodistus. Tämä lupatodistus sekä 5 §:n viimeisessä kappaleessa mainittu katsastuskirja on ohjaajan aina ajossa ollessaan pidettävä mukanaan ja vaadittaessa näytettävä poliisimiehelle. Ohjaajaksi hyväksyttäköön ainoastaan se, joka on saavuttanut 18 vuoden iän, on tunnettu raittiiksi, säännölliseksi ja luotettavaksi, omaa tyydyttävän näkö- ja kuulokyvyn, ei pode tautia tai vammaa, joka on esteeksi ohjaajan tehtävän asianmukaiselle täyttämiselle, sekä näyttää Maistraatin opettajaksi hyväksymän asiantuntevan henkilön antaman todistuksen suoritetusta kurssista automobiilin rakenteessa ja hoidossa sekä kaikkiaan vähintään 20 tuntisesta harjoittelusta automobiilin ohjauksessa. Ammatti-automobiilinohjaajalta vaaditaan sitä paitsi todistus kansakoulun tai alemman käsityöläiskurssin suorittamisesta tahi vastaavasta oppimäärästä sekä todistus vähintään kolmikuukautisesta työskentelystä konepajassa viilaajaoppilaana tahi konemonttöörinä. Maistraatti saa kuitenkin poikkeustapauksissa erityisestä hakemuksesta myöntää tässä kohden helpotusta, kun se haitatta voi käydä päinsä.” Uudistuksen jälkeen ajokorttia ei annettu enää jonkun tietyn rekisterinumeroisen auton ajamiseksi, vaan ajokortin suorittanut sai ajaa mitä tahansa autoa, joka täytti ajokortissa mainitut laatuedellytykset. Ajokortti oli tästä lähtien voimassa viisi vuotta sen antopäivästä lukien, ja se uudistettiin poliisilaitoksella liittämällä hakemukseen lääkärintodistus. Poliisilaitoksen asiana oli määrätä, oliko ohjaajan suoritettava uusi koe vai ei. Kuljettajan piti todistaa hyvämaineisuutensa ja raittiutensa Vuodesta 1915 lähtien ajokorttihakemukseen piti liittää mukaan myös ikä- ja mainetodistus, todistus raittiudesta, kunnollisuudesta ja luotettavaisuudesta tai rehellisyydestä. Minkälaisia todistuksia nämä sitten olivat? Otettakoon näistä esimerkit. Mainetodistus: “Keskikylän Hulkolta itsellisen poika Eino Jaakko Sakariaan poika Järvi synt. 2/10 1893 täällä, kuuluu tähän Evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, on rokotettu, H.P. Ehtollisella käymätön ja nauttii kansalaisluottamusta. Todistaa: Jalasjärvi 19 p:nä elokuuta 1915. N. Blom.” Todistus raittiudesta: “Pyynnöstä todistamme, että Herra Emil Alexader Lindfors on raitis ja kaikin puolin täysin luotettava ja rehellinen. Helsingissä marraskuun 4 p:nä 1919. Korpivaara & Halla O-Y, J. Korpivaara.” Todistus luotettavuudesta: “Täteen pyynnöstä todistamme että Kirvesmies Anton Aalto on raitis ja rehellinen henkilö, eikä kuuhlu mihinkään poliitisin seurain. Helsinki 17/4 1923. Räätälimestari Emil K Ahrenberg, M.E:Laihola. Nimikirjoituksen oikeaksi todistavat A. Ahonen ja 0. Hotti.” Yhtenäinen käytäntö koko maahan Ensimmäinen valtakunnallinen asetus automobiililiikenteestä annettiin lokakuun 14. päivänä 1922. Se tuli voimaan vuoden 1923 alusta. Koko maata ajatellen asetus oli edistystä, mutta se ei tuntenut pakollista ajokurssia, joka oli ollut pakollinen vuodesta 1915 vain Helsingissä. Uusi asetus edellytti nyt vain katsastusmieheltä saatua todistusta poliisilaitokselle vietäväksi. Vuoden 1922 asetuksessa eroteltiin kolmenlaisia kuljettajia: yksityisliikenteessä toimivat kuljettajat, ammattimaisessa liikenteessä toimivat kuljettajat sekä moottoripyörän kuljettajat. Yksityiskuljettajilta edellytettiin ajokortin saamiseksi 18 vuoden ikää ja ammattikuljettajilta 21 vuoden ikää. Moottoripyörän kuljettamiseksi ei vaadittu varsinaista ajokorttia vaan siihen riitti se, että katsastusmies antoi todistuksen siitä, että kuljettaja oli täysin perehtynyt moottoripyörän hoitoon ja ohjaukseen. Uusi asetus sai runsaasti kritiikkiä, ja jo vuosi sen voimaantulon jälkeen kiinnitettiin huomio kuljettajien pätevyysvaatimuksiin. Mainintaa “täysin perehtynyt” pidettiin niin epämääräisenä, että sen täyttäminen oli suorastaan mahdottomuus. Ajokortti-ikä ammattimaista liikennettä varten alennettiin vuoden 1926 asetuksessa 21 :stä 20:een vuoteen. Ammattikuljettajaksi aikovien kohdalla poliisi oli velvollinen hankkimaan rikosrekisteriotteen, josta tuli käydä ilmi, ettei ajokortin hakijaa ollut tuomittu kansalaisluottamuksen menettämisestä tai rangaistu muusta sen laatuisesta rikoksesta, jonka perusteella hakijan olisi katsottu olevan sopimaton moottoriajoneuvon kuljettajaksi ammattimaisessa liikenteessä. Vuonna 1926 erotettiin seitsemänlaisia ajokortteja: Viisi ensiksi mainittua ajokorttia oikeuttivat myös moottoripyörän ajamiseen. Ford-auton ajamiseksi tarvittiin siis oma kuljettajantutkinto ja tällaisen auton ajamiseen oikeuttava ajokortti. Polkimilla vaihdettavan Fordin ohjaaminen poikkesi muiden autojen ohjaamisesta niin oleellisesti, ettei ollut turvallista muunlaiseen henkilöautoon tottuneen kuljettajan lähteä ilman uutta tutkintoa ajamaan Fordia - ja tietysti asialla oli samat perustelut toisinkin päin toimittaessa. Raittiussäännös lievenee Ajokortti otettiin 1920-luvulla vakavasti. Eräiden mielestä jopa liiankin vakavasti. J. E. Tuokkola, joka toimi katsastusmiehenä Helsingissä, kritisoi vuonna 1928 Suomen Moottorilehdessä vaatimuksia ajokortin saamiseksi. Hän piti niitä jo tarpeeksi kovina ja siksi arvosteli pyrkimyksiä kiristää niitä entisestään: “--- Jyrkin oli varmaankin vaatimus, jossa ehdotetaan vieläkin nykyisestään ajokortin saannin vaikeuttamista. Sen ajatuksen lausuja varmaankaan ei tuntenut koko moottoriajoneuvoliikenteestä edes aakkosia eikä sitä, miten se muualla maailmassa on järjestetty. Siksi lienee paikallaan sanoa, että missään ei tunneta niin ankaraa tutkintoa ajokortin saamiseksi kuin meillä, missään ei myöskään ajokorttia hakevalla täydy olla sellainen joukko kaiken karvaisia todistuksia kuin meillä. Huvittavinta kaikesta tietenkin on se, että maamme kansalaisilta, vaikka maamme onkin kieltolakimaa, vielä lisäksi vaaditaan nk. raittiustodistus, joka pitää olla vallan erikoista laatua. Ulkomailla tekevätkin meistä paljon pilaa juuri tämän takia ja juuri tämä, jos mikään, on antanut huonon kuvan tämän maan raittiustilanteesta. Kerta kaikkiaan, ajokortin saantia ei enää millään järkisyyllä voida tehdä nykyistä vaikeammaksi, ja nykyinen ajokulttuuri on saatava muuta tietä nousemaan nykyisestä alennustilasta.” Vaatimus raittiudesta todettiin vuoden 1926 asetuksessa siten, että ajokorttia hakevan oli esitettävä poliisiviranomaisen hyväksymä selvitys raittiista ja säännöllisistä elämäntavoista. Raittiusvaatimusta oli lievennetty vuoden 1929 asetuksessa siten, että poliisin hyväksymää todistusta ei enää tarvinnut esittää. Hakijalla ei saanut kuitenkaan olla tuomiota juopumuksesta, alkoholipitoisten aineiden luvattomasta kuljetuksesta, myynnistä eikä varastoinnista kahden hakemusta edeltäneen vuoden aikana tai tuomiota moottoriajoneuvon kuljettamisesta juopuneena viiden viimeisen vuoden aikana. Kieltolain kumoamisen jälkeen vuoden 1937 asetuksesta poistuivat alkoholin kuljetusta, myyntiä ja varastointia koskevat rikkomattomuusvaatimukset, ja ajokorttia anovan piti olla “vain” tunnetusti raitis ja säännöllinen. Vuoden 1937 moottoriajoneuvoasetuksessa eroteltiin myös enää vain neljä ajokorttiluokkaa: Viimeksi mainittu oikeutti ajamaan myös sivuvaunullista moottoripyörää. Sota väljensi ajokorttivaatimuksia Sota-aikana vuonna 1941 helpotettiin ajokorttivaatimuksia väliaikaisesti. Ensinnäkin henkilö-, paketti- ja kuorma-auton kuljettamiseen oikeuttava yksityinen ajokortti saatiin nyt antaa jo 17-vuotta täyttäneelle henkilölle. Yksityisajoon tarkoitetulla kuorma-auton ajokortilla saatiin nyt kuljettaa kuorma-autoa myös ammattimaisessa liikenteessä. Toisaalta vaikka kuljettaja tuomittaisiin sakkorangaistukseen moottoriajoneuvon kuljettamisesta juopuneena tai väkijuomien vaikutuksen alaisena tai hän syyllistyisi muunlaisiin liikennerikkomuksiin, niin hänen ajokorttiaan ei peruutettaisi, ja ennen edellä mainittua asetusta peruutetun ajokortin poliisiviranomaisen oli hakemuksesta palautettava. Väljennetyt säännökset olivat voimassa seuraavan eli vuoden 1942 huhtikuun 1. päivään asti. Puolustuslaitoksessa palvelleille helpotusta Autokouluopetuksen rinnalla ryhdyttiin hyväksymään autopataljoonan tai kuormastopataljoonan antama todistus vuonna 1929 annetussa asetuksessa, jos hakija oli suorittanut asevelvollisuutensa auto- tai kuormastopataljoonassa ja oli tällöin toiminut moottoriajoneuvon kuljettajana vähintään kolmen kuukauden ajan. Tällainen henkilö oikeutettiin suorittamaan tutkinto ammattimaista ajoa varten. Vuoden 1957 tieliikennelaki ja moottoriajoneuvoasetus Ensimmäinen tieliikennelaki saatiin vasta 40 vuotta sitten. Aiemmin ajokorttia koskevat asiat oli hoidettu asetuksella. Joulukuun ensimmäisenä päivänä 1957 voimaan tullut tieliikennelaki sääti, että “älköön kukaan ilman asianomaista lupaa kuljettako moottoriajoneuvoa”. Ajokorteista ja niistä pidettävistä rekistereistä säädettiin samana päivänä voimaan tulleella moottoriajoneuvoasetuksella. Ajokortin myöntämisestä ja uudistamisesta päätti ajokortin hakijan asuinpaikan poliisiviranomainen. Ajokortti oli useampi sivuinen vihkonen, jossa oli tilaa kortin uudistamis- ja muille poliisiviranomaisen merkinnöille. Poliisiviranomaisen tuli pitää antamistaan ajokorteista ja ajoluvista luetteloa tai korttirekisteriä, johon ajokortti- ja henkilötietojen lisäksi tuli merkitä tiedot mm. liikennerikkomuksista, rangaistuista juopumuksista, rattijuopumuksista ja juopumuspidätyksistä sekä poikkeusluvista. |
