Geopoliittinen ajattelu voimistuu

 Keskinäisriippuvuus, yhteistyön varaan rakennettu turvallisuus, alati syvenevä taloudellinen yhteistyö ja integraatio ovat olleet kylmän sodan päättymisen jälkeisen kansainvälisen politiikan kulmakiviä. Jo osin kuolleiksi luullut geopoliittiset kysymyksenasettelut ovat kuitenkin palanneet voimalla maailmanpolitiikkaan 2010-luvun kuluessa. Vaikka globaalit haasteet ovat yhä enemmän yhteisiä, ei alueiden ja resurssien haltuunotosta ja etupiiriajattelusta edelleenkään ole päästy tyystin eroon.

Geopoliittiset kysymyksenasettelut ovat kuitenkin palanneet voimalla maailmanpolitiikkaan.

Suomen kannalta geopolitiikan paluu tarkoittaa, että myös lähialuekysymykset päivittyvät ja modernisoituvat. Geostrategisen asemansa vuoksi Suomen on puolustuksensa kehittämisessä huomioitava sekä sotilaallisen voimankäytön mahdollisuus että laaja-alaiset uhkat. Poliittisia ja sotilaallisia muutoksia voi syntyä nopeallakin aikajänteellä.

Euroopassa geopoliittista kehitystä heijastaa ja kiihdyttää se, että Venäjä rakentaa aktiivisesti omaa suurvalta-asemaansa. Venäjä kokee Neuvostoliiton hajoamista seuranneen väliaikaisen heikkoudenaikansa tulleen päätökseen. Lisäksi Venäjä pitää yllä ajatusta lännen kylmän sodan jälkeisistä kaksoisstandardeista ja aktiivisista pyrkimyksistä käyttää hyväkseen Venäjän heikkoutta sen marginalisoimiseksi. Venäjä ymmärtää omaan asemaansa liittyvät heikkoudet, kuten kapean taloudellisen pohjan ja lukuisat sisäiset haasteet. Samalla Venäjä silti katsoo läntisten toimijoiden, etenkin Yhdysvaltain ja EU:n, ajautuneen moraalisesti ja voimapoliittisesti lasku-uralle, mikä mahdollistaa niiden aktiivisen haastamisen järjestelmien välisillä raja-alueilla. Venäjä on kasvavasti irtisanoutumassa pyrkimyksistä löytää paikkansa lännen määrittelemän järjestyksen puitteissa. Sen sijaan Venäjä rakentaa omaa valtapiiriään, joka ammentaa sen omista traditioista, intresseistä ja suhteellisista vahvuuksista. Lisäksi Krimin ja Ukrainan tapaukset osoittavat, että Venäjä on valmis rikkomaan kansainvälisen järjestelmän perusperiaatteita ja käyttämään äärimmäisiä keinoja tässä tehtävässä. Siitä riippumatta, riittävätkö Venäjän resurssit sen tavoitteiden saavuttamiseen, on selvää, että tämänkaltainen kehityskulku on vakava haaste Euroopan vakaudelle. Vakauden lisäksi haaste kohdistuu koko siihen arvo- ja sääntöpohjaiseen järjestelmään, jota Euroopassa on rakennettu vuosikymmenten ajan. Vaikka Suomeen ei suoraa kasvanutta sotilaallista uhkaa kohdistu, on Venäjän politiikan kehityksellä väistämättä lukuisia negatiivisia heijastusvaikutuksia myös Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin. Ongelmista huolimatta sekä Euroopan että Suomen on tärkeää säilyttää keskusteluyhteys Venäjään, jotta yhteisiä asioita voidaan jatkossakin hoitaa.

Euroopan turvallisuusjärjestelmän kehitys asettaa uuteen valoon myös kysymyksen siitä, miten Yhdysvallat säilyttää asemansa globaalina suurvaltana. Yhdysvaltain taloudellinen uusiutumiskyky vaikuttaa niin vahvalta, ettei sen suurvalta-asemaa sinänsä kyetä hevillä horjuttamaan. Yhdysvallat joutuu kuitenkin arvioimaan uudelleen, onko se valmis keskittämään voimavarojaan Aasiaan Euroopan kustannuksella ja jättämään Euroopan turvallisuudesta huolehtimisen yksinomaan eurooppalaisille. Ukrainan tilanteen myötä tämä uudelleenarviointi on jo käynnissä. Kyseenalaista on silti yleisemminkin, miten aktiivinen suurvaltatoimija Yhdysvallat haluaa jatkossa olla – sen halukkuus sotilaallisiin operaatioihin ja sotilaallisen etumatkan säilyttäminen eivät ole itsestään selviä.

Unioni on vielä tällä hetkellä maailman suurin talousalue, mutta EU:n maailmanpoliittinen painoarvo vähenee vääjäämättä.

Geopolitiikan nousu on suuri lisähaaste Euroopan unionille, joka pysyy Suomen tärkeimpänä viiteryhmänä. Unioni on vielä tällä hetkellä maailman suurin talousalue, mutta EU:n maailmanpoliittinen painoarvo vähenee vääjäämättä, kun taloudellinen ja demografinen painopiste siirtyy yhä selvemmin Euroopan ulkopuolelle. EU:n uskottavuutta globaalina toimijana ovat viime vuosina nakertaneet niin eurokriisi, ulkosuhdehallinnon alkutaipaleen vaikeudet kuin naapuruuspolitiikan vastoinkäymisetkin. Unionin perinteiset moottorit, syvenevä integraatio ja laajentuminen ovat niin ikään tulleet jonkinlaisen suvantovaiheeseen. Toisaalta Ukrainan tapahtumat ovat osoittaneet, että EU-lähentymisellä on naapurustossa edelleen vetovoimaa. Yhtä kaikki, EU tarvitsee kipeästi uutta eurooppalaista projektia sekä oman toimintansa johtoajatukseksi että talouskasvun ja kilpailukyvyn veturiksi.

Muuttuvassa turvallisuus ympäristössä myös EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) kehityksen mahdollisuudet ja rajoitteet nousevat tärkeään osaan. YTPP keskittyy jatkossa edelleen kansainväliseen kriisinhallintaan ja voimavaratyöhön yhteisten projektien kautta. Lissabonin sopimuksen mahdollistama tiiviimpi yhteistyö ei sen sijaan ole todennäköistä. Eurooppalaisen puolustuksen alalla alueellinen yhteistyö ei mitenkään korvaa EU:ta tai Natoa, vaikka yhteistyöhankkeet lisääntyvätkin esimerkiksi Weimar-ryhmässä, Ranskan ja Iso-Britannian välillä sekä Pohjoismaiden kesken.

Geopolitiikan paluu vahvistaa myös tarvetta kehittää Natoa. Pitkään kylmän sodan jälkeistä rooliaan etsineen Naton painopiste siirtyy kriisinhallintayhteistyöstä jälleen vahvemmin kohti jäsenmaidensa puolustukseen keskittyvää yhteisöä. Samaan aikaan koko transatlanttisen kumppanuuden perusteet kaipaavat vahvistusta. Euroopan ja Yhdysvaltain yhteiset arvot eivät suinkaan ole kadonneet, mutta kumppanuutta ei enää voi entiseen tapaan ottaa annettuna. Transatlanttinen luottamus on hiljattain kärsinyt pahoja kolhuja, ei vähiten vakoiluskandaaleista johtuen. EU:n ja Yhdysvaltain välisen kauppa- ja investointisopimuksen (TTIP) merkitys transatlanttisen yhteyden lujittajana onkin itse asiassa paljon varsinaista neuvotteluagendaa laajempi: sopimuksella on poliittis-taloudellis-sotilaallisessa kontekstissaan myös huomattavaa geopoliittista painoarvoa.

Lännen suurimpana haastajana pidetyn Kiinan absoluuttinen ja suhteellinen vaikutusvalta maailmassa kasvaa edelleen. Kiinan kiistattomaan nousuun sisältyy kuitenkin merkittäviä epävarmuuksia. Kiinan sisäpoliittinen kehitys ei välttämättä etene lineaarisesti. Jos talouskasvu ei pysty vastaamaan nousevan keskiluokan kasvaviin odotuksiin, voi nykyinen järjestelmä tulla haastetuksi. Ei ole myöskään selvää, millaisen roolin Kiina haluaa maailmanpolitiikassa omaksua. Se ei pitkällä aikavälillä tyydy taloudelliseen valtaan vaan on jo osoittanut olevansa halukas kehittämään sotilaallista projisointikykyään. Tähän asti koko kansainvälinen järjestelmä on palvellut Kiinan etuja hyvin, mutta tilanne saattaa muuttua. Pahimmillaan Kiina voi olla epävakauden lähde, sekä alueellisissa konflikteissa lähialueillaan että suhteissaan Yhdysvaltoihin ja Venäjään. Toisaalta jo Kiinan kasvava läsnäolo Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja arktisilla alueilla sinänsä muuttaa voimatasapainoa, ilman konkreettista vastakkainasettelua.

Arktinen alue on malliesimerkki siitä, miten etenevä keskinäisriippuvuus kohtaa geopoliittisen ajattelun voimistumisen.

Suomen lähiympäristössä juuri arktinen alue on malliesimerkki siitä, miten etenevä keskinäisriippuvuus kohtaa geopoliittisen ajattelun voimistumisen. Eri valtioiden kiinnostuminen arktisista luonnonvaroista ja logistiikkareiteistä voi pahimmillaan johtaa terveestä kilpailusta jopa vaaralliseen vastakkainasetteluun. Meriin, energiavarantoihin ja ilmastoon liittyvä arktisen alueen yhteistyö voi sen sijaan parhaimmillaan luoda laajemminkin sovellettavissa olevia malleja siitä, miten yhteiskäyttöisten luonnonvarojen ja toimintaympäristöjen käyttöä säädellään. Suomen kannalta arktisen politiikan merkitys korostuu niin turvallisuus-, ympäristö- kuin talousnäkökulmasta. Viime kädessä suhtautumisessa arktisen alueen hyödyntämiseen on kyse myös arvoista, joiden vaikutus globaaliin toimintaympäristöön korostuu entisestään.