Raija Laiho / LUKE: Itä-Suomen yliopiston dosentti Heikki Simola esittää, että metsämaamme hiilipäästöt ovat selvästi suuremmat kuin mitä Suomi raportoi virallisessa kasvihuonekaasuinventaariossa, sekä kivennäis- että turvemaametsien osalta. Samalla hän epäilee inventaarion tekijöitä päästöjen tahallisesta vähättelystä. Kasvihuonekaasuinventaario tehdään kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n linjausten ja ohjeistuksen mukaan.
Turvemaiden osalta Simola perustaa omat päästöarvionsa aiempiin tutkimuksiinsa (2012 ja 2013). Hänen tuloksensa ovat olleet kasvihuonekaasuinventaarion tekijöiden tiedossa. Olemme myös koonneet pohjoismaisella tutkimusrahoituksellayhteen kaikki turvemaametsien kasvihuonekaasutaseita käsittelevät tieteelliset julkaisut ja niiden mittausaineistot. Tavoitteenamme on tarkentaa päästöarvioita Pohjoismaiden ja Baltian alueelle. Tässä yhteydessä olemme vertailleet uudelleen Simolan tutkimuksia muihin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin. Simolan tuloksissa on huomattavan paljon selittämätöntä vaihtelua. Ne sopivat muuten sinänsä melko hyvin yhteen muiden tulosten kanssa, kun ottaa huomioon hänen aineistojensa ja menetelmiensä erityispiirteet.
Simolan aineistot painottuvat voimakkaasti metsätalouteen kelpaamattomiin heikkotuottoisiin kohteisiin, ja niissä korostuvat lisäksi kasvupaikkatyypit, jotka eivät ole kovin yleisiä edes heikkotuottoisissa alueissa. Aineistoissa on 23 prosenttia äärimmäisen niukkaravinteisia rahka- ja keidasrämeitä sekä lyhytkorsinevoja, joita on koko ojitusalastamme alle 5 prosenttia. Lisäksi niissä on muun muassa rimpinevojen sekä ruohoisten saranevojen ja -rämeiden ojitusaloja 41 prosenttia. Koko ojitusalastamme niitä on alle 10 prosenttia. Varsinkin rimpinevat jäävät ojitettuina ravinne-epätasapainon vuoksi vähäpuustoisiksi heikkotuottoisiksi ojitusalueiksi.
Simolan aineistoissa on itse asiassa vain muutamia metsiksi kutsuttuja kohteita. Niistä ei kuitenkaan esitetä mitään taustatietoja, kuten puuston määrää, joten niiden metsäisyyttä on vaikea arvioida. Sama pätee Simolan muihin kohteisiin. Vaikuttaa siltä, että suurin osa Simolan tutkimusaineistoista on heikkotuottoisia, epäonnistuneita ojitusalueita. Tältä osin Simolan aineistot poikkeavat selvästi esimerkiksi Paavo Ojasen ym. tutkimuksista (2010, 2013, 2014), joiden aineistona oli systemaattisella otannalla Valtakunnan metsien inventointiin valikoituneita ojitusaloja. Ojasen kohteet edustavat siksi turvemaametsiämme niin harhattomasti kuin on mahdollista.
Heikkotuottoisilla ojitusalueilla maahan ei tule juurikaan karikesyötettä korvaamaan turpeen hajoamisessa poistuvaa hiiltä. Varsinkin rimpi- ja saranevojen ojitusalueista tiedämme, että niiden hiilipäästöt voivat olla poikkeuksellisen suuret. On ollut erittäin arvokasta, että Simola on tutkinut heikkotuottoisia ojitusalueita tehden siltä osin pioneerityötä. On myös tärkeää löytää ne kohteet, joilta päästöt ovat suuria, ja arvioida maksimipäästöt. Ei ole kuitenkaan perusteltua väittää Simolan aineistojen edustavan hyvin kaikkia turvemaametsiämme. Näin Simola on kuitenkin tehnyt, kun hän on laskenut kokonaispäästöarvionsa hyvin yksinkertaisesti kertomalla oman aineistonsa keskimääräisen hiilipäästön ojitettujen turvemaiden kokonaispinta-alalla. Simola ei myöskään ota huomioon sitä, että kasvihuonekaasuinventaariossa raportoidaan nykyisiä vuotuisia päästöjä, ei pitkän aikavälin muutoksia maan hiilitaseessa, joita hänen menetelmänsä periaatteessa tuottaa.
Simola väittää lisäksi, että metsätalouteen sopimattomiksi osoittautuneet heikkotuottoiset ojitusalueet eivät olisi lainkaan mukana inventaariossa. Tämä ei pidä paikkaansa. Tieto kasvihuonekaasuinventaarion laadintaperusteista löytyy vuosittain tehdystä raportista, joka on saatavilla Tilastokeskuksen verkkosivuilta. Kitu- ja joutomaat kuuluvat kansallisen määritelmän mukaan metsätalouden maahan, mikäli ne eivät ole suojelualueilla. Inventaariossa käytetään FAOn metsämääritelmää, joka kattaa myös meikäläisittäin hyvin vähäpuustoiset kohteet aina 10 prosentin latvuspeittävyydestä täysin sulkeutuneeseen metsään. Ojitusalueet, joissa on tätä vähemmän puustoa, eivät kuulu inventaariossa metsiin vaan toiseen inventaarioluokkaan (kosteikot). Metsäluokkaan kuulumattomilta ojitusalueilta tulevalle päästölle ei ainakaan toistaiseksi aseteta hintaa, mikä on ollut Simolan huolen aiheena. Niitä ei kuitenkaan ole miljoonaa hehtaaria, kuten Simola olettaa, vaan noin 200 000 hehtaaria.
Nykyinen turvemaametsien kasvihuonekaasuinventaariomme ei varmastikaan ole täydellinen. Menetelmää ollaan uudistamassa, kunhan saamme riittävästi tuloksia maan alla juuristojen kautta kulkevista hiilivirroista. Inventaariossa otetaan huomioon sekä maasta hiilidioksidina tai metaanina poistuva hiili että siihen sekä maan alla että päällä kasvien karikkeina tuleva uusi hiili, ja myös veden mukana poistuva hiili, jotta saadaan arvioitua maaperän todellinen hiilitase. Viimeisimmän inventaarion mukainen kokonaispäästö turvemaametsistä on 8 miljoona tonnia hiilidioksidia sekä metaania ja typpioksiduulia, jotka on muunnettu kasvihuonekaasuvaikutuksiltaan hiilidioksidia vastaaviksi eli hiilidioksidiekvivalenteiksi.
Ojasen tuloksiin perustuen on arvioitu, että turvemaametsiemme maaperän kokonaishiilitaseen epävarmuus nykytiedoilla on ± 10 miljoonaa tonnia hiilidioksidia vuodessa. Siksi inventaariomenetelmää ei muuteta, ennen kuin on saatu uutta tieteellisesti todennettua tietoa, jonka avulla tätä epävarmuutta voidaan vähentää. Uudistuksen myötä raportoitavat päästöt saattavat siis yhtä hyvin joko selvästi pienentyä tai jonkin verran suurentua nykyisestä arviosta. Kasvihuonekaasuinventaariossa päästöjen ja nielujen arvojen tulee edustaa parasta käytettävissä olevaa tietoa epävarmuudet huomioon ottaen. Raportointi on tiukasti säädeltyä, ja sitä myös valvotaan hyvin tarkasti.