Metsänjalostustyö alkoi Suomessa 1940-luvun lopulla pluspuiden valinnalla. Koko maa käytiin läpi ja etsittiin kasvultaan ja laadultaan parhaita puita tuottamaan tulevaisuuden metsänviljelyaineistoa. Tämä tulevaisuus alkoi 1980-luvulla, kun siemenviljelykset alkoivat tuottaa siementä metsänviljelyyn. Sitä edelsi pari vuosikymmentä jatkunut yli 10 000 pluspuun valinta ja sen jälkeen siemenviljelysten perustaminen. Nyt siemenviljelyksiltä saadaan valtaosa Suomen metsänviljelyaineistosta.
Pluspuuvalinnan ohessa metsägeneettiseen rekisteriin merkittiin myös niistä täysin poikkeavia puita: kasvutavaltaan outoja, lehtien tai neulasten osalta poikkeavia ja rungoltaan erikoisia puita, esimerkiksi kääpiö- ja tuulenpesäkuusia, käärmekuusia ja -mäntyjä, kultakuusia ja liuskalehtisiä koivuja ja leppiä sekä mukuramäntyjä ja -kuusia. Tämä ns. erikoismuotojen rekisteröinti osoitti erityistä kaukokatseisuutta. Pluspuuvalinnan pohjana oli selvä pitkän tähtäyksen suunnitelma, mutta erikoismuotojen rekisteröinnissä kyse oli enemmänkin harvinaisten geenivarojen kartoituksesta ja talteenotosta.
Metsägeneettiseen rekisteriin on merkitty yli 1800 perimältään normaalista poikkeavaksi katsottua puuta. Näistä 600 on otettu talteen ja lisätty kasvullisesti erityisiin eläviin kokoelmiin. Nämä 1970-luvulla perustetut kokoelmat ovat olleet edellytys sille, että nyt on voitu aloittaa erikoismuotojen tuotteistaminen koristepuiksi viherrakentamiseen. Vuosikymmeniä sitten tehdyn työn tuloksena meillä on runsaasti aineistoa uusiksi kotimaisiksi koristepuulajikkeiksi.
Suomessa käytetyistä koristehavupuista 90 prosenttia on tuontitaimia Keski-Euroopasta. Tuonnin korvaamiseen kotimaisilla koristepuilla on monta hyvää syytä: Suomen ilmastoa lämpimämpiin oloihin sopeutuneet tuontitaimet eivät aina kestä meidän ilmasto-olojamme edes etelärannikolla, saati muualla maassa. Elävän kasvimateriaalin tuontiin sisältyy aina riski myös kasvitautien leviämisestä. Lisäksi tuonnin vähentäminen lisää kotimaista työtä.
Pluspuiden ja erikoismuotojen valinta tapahtui yhtaikaa samojen asiantuntijoiden, metsänjalostajien, toimesta. Valintatyö oli saman asian kaksi puolta. Metsäpuiden geneettisestä vaihtelusta otettiin talteen molemmat ääripäät. Kyseessä oli metsäpuiden geenivarojen jättimäinen talteenotto.
Sekä pluspuuvalinta että erikoismuotojen rekisteröinti olivat maamme ”vihreän kullan” kartuttamiseen tähtäävän ”tiekartan” ensimmäinen vaihe. Sitä seurasi varteoksien keruu, ja pluspuiden ja erikoismuotojen kasvullinen lisäys siemenviljelyksiin ja kloonikokoelmiin. Nyt, vuosikymmeniä työn aloittamisen jälkeen ollaan siinä vaiheessa, että työn tuloksia voidaan hyödyntää.
Nykymaailmassa tällaista valtion budjettivaroja vuosikymmeniksi sitonutta työtä tuskin voitaisiin aloittaa. Onneksi tämä kansallinen jättityö saatiin tehtyä menneen maailman aikaan. Jäljelle jää kuitenkin huoli tulevaisuudesta. Miten esimerkiksi ne puulajikokeet ja geenivarakokoelmat, joista ei vielä ole välittömiä hyötyjä näköpiirissä, voidaan nykyisessä lyhytkestoisten hankkeiden ja kilpaillun rahan maailmassa säilyttää tulevien polvien muuttuneisiin olosuhteisiin.