Pääministeri Alexander Stubbin puhe Berliinissä: Euroopan Venäjän-politiikka

22.10.2014

Käännös. Alkuperäinen puhe julkaistu 29.9.2014.

On aina hienoa palata Berliiniin. Täällä Saksassa on omat vitsinsä berliiniläisten ”ystävällisyydestä” ja ”vieraanvaraisuudesta” - mutta minä tunnen itseni aina todella tervetulleeksi saapuessani tänne. Näin kävi myös eilen, kun juoksin pitkin Berliinin katuja tuhansien muiden maratoonareiden kanssa. Tunnelma oli aivan mahtava. Valtavasti ihmisiä kannustamassa, bändejä soittamassa reitin varrella.

Haluaisin kiittää myös Körber-Stiftung-säätiötä lämpimästä vastaanotosta sekä tästä mahdollisuudesta jakaa kanssanne muutamia Eurooppaan ja Venäjään liittyviä ajatuksia suomalaisesta näkökulmasta. Tämä aihe on Euroopassa jokaisen huulilla.

Viimeksi kuluneiden kuukausien aikana moni meistä on varmasti pohtinut, miten ihmeessä tähän tilanteeseen on päädytty. Venäjä on liittänyt osan Ukrainaa itseensä ja osallistuu aktiivisesti Ukrainan toisen osan vakauden horjuttamiseen. EU ja Venäjä ovat asettaneet toisilleen talouspakotteita. EU:n johtajat ja Venäjän johtajat – tai johtaja – kommunikoivat keskenään pääasiassa puhelimitse. Elämmekö todellakin vuotta 2014 vai olemmeko joutuneet aikakoneeseen?

Haluaisin lähestyä aihettani seuraavan kolmen kappaleen kautta.
1. Mitä Venäjälle on tapahtunut? Vielä 1990-luvulla moni toivoi, että Venäjästä voisi tulla muiden eurooppalaisten valtioiden kaltainen maa. Onko kaikki toivo menetetty?
2. Venäjä ja EU: Miten Ukrainan tapahtumat seurasivat Georgian tapahtumia ja miten meidän on pysyttävä uskollisina arvoillemme. 
3. Suomi ja Venäjä: Älyllisen kypsyyden haaste - ja tie tästä eteenpäin.

1. Mitä Venäjälle on tapahtunut?

Euroopan historiaa viimeksi kuluneiden 25 vuoden osalta ei ole tarpeen kerrata yksityiskohtaisesti, etenkään täällä Berliinissä. Te olette eläneet sen historian. Silti haluan katsoa hetken taaksepäin, EU:n ja Venäjän nykyisten suhteiden alkuhetkiin 1990-luvulla. Katsotaan esimerkiksi vuotta 1995, koska sillä oli meille suomalaisille erityinen merkitys. Toivottavasti muistatte vielä, miksi.

EU oli tuolloin juuri niin optimistinen ja tarmokas kuin noin 45-vuotias voi vain olla. Uusi laajentuminen oli juuri tapahtunut, kylmä sota oli ohi – oli tilaa hengittää. Demokratia ja markkinatalous olivat koko Euroopan voittoisa resepti.

Samanaikaisesti Venäjällä elettiin erittäin vaikeita aikoja. Uudelleen syntyneen Venäjän ja koko kansakunnan itsetunto oli heikko – oliko menneet 70 vuotta eletty ja uurastettu aivan turhaan? Maan talous oli raunioina. Poliittinen elämä oli yhtä kaaosta.

Tässä tilanteessa EU ojensi Venäjälle kätensä: avatkaa sydämenne ja sielunne meille, demokratia ja markkinatalous auttavat teitä jälleenrakentamaan vahvan Venäjän, ja näin voimme yhdessä rakentaa vahvan ja turvallisen Euroopan. Toivoimme, että Venäjästä tulisi muiden eurooppalaisten maiden kaltainen valtio, joka noudattaisi meidän sääntöjämme ja periaatteitamme. Ehkä maantieteellinen läheisyys sai – ja saa edelleen – meidät ajattelemaan, että Venäjä on enemmän kaltaisemme kuin se todella oli – ja edelleen on.

Unohdimme kuitenkin yhden asian: näitä asioita ei voi istuttaa ylhäältä alaspäin. Ne voivat kasvaa vain alhaalta ylöspäin. Lisäksi ne vaativat aikaa, paljon aikaa, aivan kuten myös oman historiamme kuluessa. Venäjä ei ollut vielä valmis tai halukas lähtemään tälle tielle. Emme toki saa unohtaa, että Venäjän demokratia otti 1990-luvulla muutamia positiivisia askeleita, ja tuolloin Venäjä myös toistuvasti sitoutui eurooppalaisiin periaatteisiin. Venäjä onnistui lakkauttamaan vanhan keskusjohtoisen suunnitelmatalouden, ja 2000-luvulla sen talous harppasi eteenpäin. Eurooppa ja Venäjä kasvoivat henkisesti lähemmäs toisiaan. Viime aikoina olemme kuitenkin joutuneet todistamaan kellon kääntymistä taaksepäin kovin monella tapaa. 

Toisin sanoen: 1990-luvun jälkeen toiveemme ja odotuksemme suhteessa Venäjään ovat käyneet läpi monia ylä- ja alamäkiä. Mutta älkäämme silti luopuko kaikesta toivosta. Asioita täytyy tarkastella myös pidemmällä aikavälillä. 25 vuodessa ihmisyksilöstä kasvaa jokseenkin kypsä nuori aikuinen. Valtiolle ja yhteiskunnalle se on kuitenkin hyvin lyhyt aika. 

moni meistä on varmasti myös pohtinut, olimmeko sokeita. Miksi ylipäätään yritimme uskoa demokraattiseen, eurooppalaiseen Venäjään? Kyllä, ensinnäkin, 90-luvun hengessä oli aiheetonta idealismia. Ehkä muistatte vielä sanat ”The end of history".

Toiseksi emme ehkä tehneet tarpeeksi töitä ymmärtääksemme, millainen Venäjä todella oli. Halusimme Venäjästä tulevan sääntöjen noudattajan, vaikka se itse oli pitänyt itseään aina sääntöjen asettajana. Kuinka moni meistä todella tuntee Venäjän sisältä päin? 

Kolmantena ja merkittävänä huomiona on todettava, että Venäjän tilanteessa on tapahtunut käänteitä, joita parhaatkaan asiantuntijat eivät olisi pystyneet täysin ennustamaan.

Tänään olisi rehellistä myöntää, ettei Venäjän poliittisesta järjestelmästä tule meidän kaltaistamme eurooppalaista demokratiaa. Sanon tämän, vaikka tiedän, että myös monet venäläiset haluaisivat näin tapahtuvan. Me voimme ja meidän täytyy tukea heitä tässä prosessissa, mutta emme voi pakottaa heitä mihinkään.

Valitettavasti aika ei ole vielä kypsä, ja myös tulevaisuus näyttää jokseenkin synkältä. Esimerkiksi: vielä viime aikoihin asti monet olivat panneet toivonsa niin sanottuun uuteen sukupolveen eli heihin, jotka ovat syntyneet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Oletus oli, että he haluaisivat vapautua neuvostomuistoista ja -kokemuksista ja kasvaa globaalikansalaisiksi. Mutta tälläkin tarinalla on nyt kääntöpuolensa: koska nämä nuoret eivät kokeneet Neuvostoliittoa, he voivat nyt innostua isänmaallisesta hurmoksesta ja menneisyyteen liittyvästä suoranaisesta propagandasta. Ja siksi olemme joutuneet todistamaan niinkin shokeeraavia asioita kuin Stalinin hallinnon glorifiointia.

Olemmeko siis palanneet lähtökuoppiin? Onko meistä tullut jälleen epäluuloisia naapureita, jotka pohtivat, voimmeko enää pitää toisiamme strategisina kumppaneina tai kumppaneina ylipäätään?

Itse uskon siihen, että voimme elää sovussa. Meidän ei tarvitse olla samanlaisia voidaksemme olla jälleen hyviä naapureita tai jopa strategisia kumppaneita. Tähän meidän on pyrittävä. Tämän tavoitteen asettaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän pitäisi hyväksyä Venäjän yhteiskunnan nykyiset tapahtumat. 

Haluaisin kääntää katseeni hetkeksi myös meidän omille kotikentillemme. Mitä mielikuvia liitämme nykypäivän Venäjään? Venäläiset korostavat hienoa historiaansa ja kansallisylpeyttään. He vaalivat menneisyyteen liittyvää nostalgiaa. He suhtautuvat epäluuloisesti ulkomaalaisiin. He etsivät turvaa vahvasta johtajasta. He puolustavat perinteisiä perhearvoja ja torjuvat liberaalin ajattelun. He väheksyvät Euroopan unionin merkitystä.

Eikö tällaista populistista keskustelua ole kuultu myös muualla Euroopassa? Ehkä myös meidän maissamme? 

Ehkäpä meidän pitäisi laajentaa tulokulmaamme. Kyse ei ehkä olekaan "Euroopan" ja "Venäjän" välisestä jakolinjasta. Kyse voi hyvinkin olla Euroopan sisäisestä jakolinjasta.

2. Venäjä ja EU

Minusta tuli Suomen ulkoministeri vuonna 2008. Tuohon aikaan Suomi toimi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön puheenjohtajana. Siksi pääsin näkemään Georgian sodan vieläkin lähempää kuin muuten olisin päässyt.

Elokuun lopulla vuonna 2008 pidin Suomen suurlähettiläille puheen, jotka kutsutaan niin sanotuksi 080808-puheeksi. Siinä minulla oli kolme pääpointtia. Yksi: Venäjän hyökkäys – joka alkoi 8.8.2008 – Georgiaa vastaan oli käännekohta kansainvälisessä politiikassa. Kaksi: se merkitsi uutta haastetta kansainväliselle järjestelmälle. Kolme: se vaikutti myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkän aikavälin agendaan.

Tuolloin monet tulivat sanomaan minulle, että olin ylireagoinut Georgian tapahtumiin. Enää he eivät ajattele niin.

Venäjä on jatkanut samoilla linjoilla Ukrainassa, emmekä voi tietää, jääkö Ukraina tämän tarinan viimeiseksi luvuksi. Venäjällä voi olla uusia lyhyen tai pitkän aikavälin suunnitelmia. Kuten sanoin, 25 vuotta on lyhyt aika valtion historiassa.

Siksi meidän on vastattava Ukrainassa nähtyihin voimatoimiin. Se on tehtävä päättäväisesti ja se on tehtävä heti.

Meidän on ymmärrettävä, että perustavanlaatuiset arvomme – mukaan luettuna liberaali demokratia ja kansainvälinen oikeus – on haastettu paitsi kaukaisissa maissa myös omassa maanosassamme. Meidän on noustava puolustamaan näitä arvoja. Emme edelleenkään elä "ikuisen rauhan" aikakaudella.

Venäjä on kääntynyt sisäänpäin. Monien mielestä se on kääntymässä myös itään päin ja ajautumassa siten kauemmas Euroopasta. Tämän käännöksen mittakaava jää nähtäväksi, enkä suoraan sanottuna usko, että se on pelkästään kielteinen asia. Itse asiassa minusta Venäjän olisi viisasta vihdoin hyödyntää paremmin sitä, että se on maantieteellisesti niin aasialainen. Tämä hyödyttäisi Venäjän taloutta – ja siten epäsuorasti myös meidän talouttamme. Se ei missään nimessä sulkisi pois yhteistyötä Euroopan kanssa.

Miksi olen tästä niin varma? Tarkastellaanpa muutamia yksinkertaisia lukuja. Venäjän pinta-alasta 75 prosenttia on Ural-vuoriston itäpuolella. Silti ainoastaan neljäsosa Venäjän väestöstä – eli 35 miljoonaa ihmistä, mikä on hieman vähemmän kuin Puolan väkiluku – elää tällä valtaisalla alueella, joka ulottuu monien aikavyöhykkeiden yli. Koko Venäjän kaukoidässä on noin kuusi miljoonaa asukasta eli vähän enemmän kuin Suomessa. Venäjän kannalta asema eurooppalaisena valtana on edelleen paljon realistisempi vaihtoehto kuin nouseminen aasialaiseksi vallaksi. 

Eikä Venäjä ole kääntymisellään Kiinaan päin todellakaan valinnut helpointa reittiä. Meidän ”pehmeiden” eurooppalaisten kanssa se voi pelata hieman kovaa ja kieltäytyä sopeutumasta sääntöihimme. Kiina sitä vastoin on kumppani, joka osaa pelata yhtä kovaa – ja joka on itse asiassa Venäjää vahvempi.

Venäjän-politiikkamme on oltava arvojemme mukaista, myös ja etenkin vaikeina aikoina. Me puolustamme periaatteita, periaatteellisella tavalla. Me emme pullistele lihaksia. Me emme anna takaisin samalla mitalla. Siksi olemme tehneet Venäjälle hyvin selväksi sen, että Ukrainan kriisiin voi olla vain diplomaattinen ratkaisu. Siksi monet eurooppalaiset johtajat ovat työskennelleet tämän asian kimpussa lukemattomia tunteja. Haluaisin henkilökohtaisesti kiittää liittokansleri Merkelin ja ministeri Steinmeierin ponnisteluja kriisin ratkaisemisessa. 

Nyt on tärkeämpää kuin koskaan muistaa se, miksi Euroopan integraatio sai alkunsa: rauhan vuoksi. Olemme terästä - ja hiiltä. 

Euroopan rauhaa alettiin rakentaa taloudellisin keinoin. Siksi on täysin loogista, että me myös puolustamme rauhaa taloudellisin keinoin. Taloudellinen valta on sitä valtaa, jota meillä on, ja valtaa, johon voimme nojautua. 

Toistan jälleen: meidän on katsottava asioita pitkällä aikavälillä. Neuvottelut eivät ole oikotie ratkaisuun, mutta ne ovat ainoa kestävä tie ratkaisun saavuttamiseksi. Myöskään talouspakotteet eivät ole mikään pikaratkaisu. Ne vaativat aikaa osoittaakseen todellisen voimansa. Kärsivällisyys on kansainvälisen politiikan suurimpia hyveitä. 

Koska neuvotteluilla ei ole vielä onnistuttu aukaisemaan kriisin tiukimpia solmuja, meidän on täytynyt etsiä muita keinoja. Pakotteiden asettaminen on siksi ollut aivan oikea toimi. 

On erittäin tärkeä muistaa, että kyseessä ei ole kauppasota. Venäjä on loukannut Ukrainan itsemääräämisoikeutta ja alueellista koskemattomuutta. Olemme vastanneet tähän tarkoin suunnitelluilla, tarkoin ajoitetuilla ja tarkoin kohdistetuilla talouspakotteilla. Mahdolliset lisäpakotteet – tai nykyisten kumoaminen – perustuvat vain ja ainoastaan siihen, miten Venäjä tässä tilanteessa toimii. Meidän pakotteemme eivät riipu Venäjän mahdollisista vastapakotteista. 

Viime kuukausien aikana Euroopan unionin Itäisen kumppanuuden aloite on saanut osakseen kritiikkiä. Monet ovat halunneet leimata sen syyksi Venäjän toimille Ukrainassa. Olen vahvasti eri mieltä.

On totta, että olisimme kenties voineet informoida Venäjää vieläkin paremmin, että olisimme voineet viestiä enemmän. Meidän ei ehkä olisi pitänyt jättää niin suurta osaa työstä Brysselin käytäviin. Meidän olisi lisäksi pitänyt ymmärtää, ettei Venäjän nykyistä ulkopolitiikkaa ohjaa luottamus vaan epäluulo; emme osanneet lukea Venäjän nollasummapeliin perustuvaa ulkopolitiikan kieltä. 

Mutta olkaamme kuitenkin rehellisiä: myös venäläiset olisivat voineet osoittaa jonkinlaista kiinnostusta asiaan jo vuosia sitten, kun ensimmäisen kerran aloimme puhua siitä. 

Emme saa antaa Venäjälle veto-oikeutta suhteisiimme Itäisen kumppanuuden maiden kanssa. En todellakaan olisi halunnut nähdä Venäjän valvovan tai kommentoivan neuvottelujamme EU:n jäsenyydestä 1990-luvulla.

Itäinen kumppanuus ei ole ollut syy viimeaikaisille tapahtumille. Todellinen syy on jossain paljon syvemmällä. Tuo syy on Venäjän huoli vaikutusvaltansa vähenemisestä Euroopassa ja muualla maailmassa. 

3. Suomi ja Venäjä

Viittasin aiemmin vuoteen 1995, joka on lähihistoriamme tärkein vuosi. EU-jäsenyys toteutui tarpeettoman myöhään ja oli silloin mitä luonnollisin askel. Olemme siellä, minne kuulumme.

Ja sinne sijoitamme itsemme tiiviisti myös nykytilanteessa. Olemme osa EU-perhettä, täysin sitoutuneita yhteiseen päämääräämme. Suomella ja Saksalla on itse asiassa hyvin samankaltainen lähestymistapa Ukrainan kriisiin.

Haluan kuitenkin tehdä yhden asian hyvin selväksi. Minusta meidän kaikkien täytyy olla älyllisesti riittävän kypsiä erottaaksemme kolme asiaa suhtautumisessamme Venäjään ja venäläisyyteen. Ensinnäkin, Moskovasta lähtöisin oleva, voimakeinoja kaihtamaton päätöksenteko ja sen seuraukset. Toiseksi, molempia osapuolia hyödyttävät, edelleen hyvin toimivat bisnessuhteet sekä ihmisten väliset kontaktit; nämä voivat olla rauhan paras tae. Ja kolmanneksi, omissa maissamme asuvat venäjänkieliset vähemmistöt.

Suomella on Venäjän kanssa yhteistä rajaa 1300 kilometriä eli enemmän kuin muilla EU-mailla yhteensä. Tämän vuoksi meillä on hyvin pragmaattinen ja arkijärkinen suhtautuminen Venäjän-politiikkaan; tiedämme tämän suhteen jatkuvan niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.

Olemme onnistuneet viimeksi kuluneiden 25 vuoden aikana rakentamaan muutamia asioita, joita emme saa tässä kriisissä rikkoa. Yksi niistä on ihmisten tasolla tapahtuva vuorovaikutus venäläisten kanssa sekä lisääntyvän matkailun ja liikkuvuuden kautta että yhteiskuntiemme sisällä.

Venäjänkieliset muodostavat Suomen suurimman maahanmuuttajaryhmän. Pelkkinä numeroina – noin 66 000 – heidän määränsä ei tietenkään ole mitään verrattuna Saksan maahanmuuttajaväestöön, mutta meidän yhteiskunnassamme heillä on merkittävä rooli. Tapasin juuri viime viikolla muutamia venäläistä alkuperää olevia kanssakansalaisiani, ja meillä oli erinomainen keskustelu yhteisistä huolenaiheistamme. 

Näinä aikoina Kremliä ja ruohonjuuritasoa voi olla joskus vaikeaa erottaa toisistaan, mutta meidän on päätöksentekijöinä näytettävä tietä. Tätä kuvaa ei voi maalata vain yhdellä isolla pensselillä. 

Naapurit ovat oikeastaan vähän kuin sukulaisia – heitä ei voi valita. Naapuruussuhdetta voisi kutsua myös järjestetyksi avioliitoksi – avioero ei oikeastaan ole vaihtoehto. On pysyttävä yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä, olipa tie miten kivinen tahansa. Valitettavasti tällaisessa tapauksessa ei ole takeita sille, että avioliitto olisi onnellinen. Tuon päämäärän saavuttamiseksi molempien osapuolten olisi aidosti haluttava edetä samaan suuntaan. Venäjän-suhteidemme osalta näin ei valitettavasti tällä hetkellä ole.

Venäjä on tuossa noin, vieressämme. Ja siinä se myös pysyy. Meidän, EU:n, on tiedettävä, mitä Venäjältä haluamme. 

Meidän on löydettävä yhteisiä kosketuspintoja, niin EU:n sisällä kuin suhteessamme Venäjään. Jotkut saattavat väittää, että me EU:ssa olemme liian erilaisia voidaksemme omaksua yhteisiä tavoitteita Venäjän suhteen. Olen eri mieltä. Kyse on poliittisesta tahdosta ja poliittisesta kypsyydestä.

Meidän on myös uudistettava omaa sanastoamme. ”Venäjän integrointi länsimaisiin rakenteisiin” kuulostaa suoraan sanottuna hieman 90-lukulaiselta. Ensinnäkin siksi, että siinä heijastuu suorastaan äidillinen asenne tarttua Venäjää kädestä ja johdattaa se vihreämmille niityille. Toiseksi siksi, että Venäjä on jo osa useimpia länsimaisia rakenteita, joihin se ylipäätään pystyy kuulumaan. 

Uskon meidän kaikkien – niin eurooppalaisten kuin venäläistenkin – haluavan vakaan ja vauraan Venäjän. Suuren periaatteellisen jakolinjan synnyttää se, miten vakaus määritellään: ylhäältä alaspäin suuntautuvana kontrollina vai avoimen yhteiskunnan kautta.

Meidän on seistävä vakaasti omien arvojemme ja periaatteidemme takana. Meidän on vastustettava ”hajota ja hallitse” -pelejä, joita Venäjä EU:n kanssa jatkuvasti pelaa.
Ja silti, silloinkin kun ajat ovat vaikeat, ja silloinkin kun olemme perustavanlaatuisesti eri mieltä, peruskunnioitus toista kohtaan on säilytettävä. Meidän on kuunneltava ja meidän on keskusteltava, mukaan lukien niistä monista kansainvälisistä kysymyksistä, joissa Venäjän osallisuus on tulosten saavuttamisen kannalta keskeistä. 

Loppujen lopuksi diplomatia toimii aika samalla tavalla kuin ihmisten väliset suhteet. 

Mitä toivoisin teidän muistavan tästä puheesta? Kolme asiaa. 

Ensinnäkin, meidän ei pidä luopua kaikesta toivosta Venäjän suhteen. Samaan aikaan meidän on vakavasti pohdittava Euroopan sisälle syntyneen jakolinjan merkitystä. 

Toiseksi meidän on otettava Venäjän voimatoimet hyvin vakavasti. Mutta omassa vastauksessamme niihin meidän on pysyttävä arvoillemme uskollisina. 

Kolmanneksi meidän on oltava älyllisesti kypsiä analysoidessamme suhdettamme Venäjään. Ja meidän on myös tiedettävä, mitä tuolta suhteelta haluamme.

24.04.2024 10.22Metsä Group ilmoittaa laajentavansa järeysrunkohinnan käytön kaikkiin hakkuutapoihin
24.04.2024 9.20SSAB:n osavuosikatsaus: Erikoislujat teräkset vakaat muutoin heikoilla markkinoilla
24.04.2024 8.00Nordic Bioproducts Group avasi Lappeenrantaan tehtaan, joka tuottaa innovatiivisia biomateriaaleja uudella teknologialla
24.04.2024 7.00Gasum rakentaa kaasutankkausaseman Raumalle
23.04.2024 11.11Trelleborg esittelee viimeisimmät rengasinnovaatiot Intermat Construction Fair -messuilla Pariisissa, Ranskassa 24.-27. huhtikuuta
23.04.2024 9.10Ponssen osavuosikatsaus Q1/2024 - Vuoden ensimmäinen neljännes oli haastava
23.04.2024 8.51Maanmittauslaitoksen ilmakuvaus- ja laserkeilauskausi käynnistyi - Taivaalla viipyilevä kone kuvaa rakennukset ja tiet
22.04.2024 12.00Metsätuhot vuonna 2023 -raportti: Kirjanpainajan aiheuttama kuusikuolleisuus kolminkertaistunut
22.04.2024 9.55Traficomin katsastuksen vikatilastot julkaistu - miltei joka viides sähköauto hylättiin
22.04.2024 9.09Kohlerilta uusi HVO generaattori teollisuuskäyttöön

Siirry arkistoon »